HERRAN TUNTEMINEN, EI TUNTEILEMINEN.
»Me vaellamme uskossa emmekä näkemisessä.» 2 Kor. 5:7.
Kun jonkin aikaa olemme tietoisia Jumalan tarkkaavaisuudesta meitä kohtaan ja kun sitten Jumala alkaa käyttää meitä suurin hankkeisiinsa, niin me tulemme tärkeän näköisiksi ja puhelemme koetuksista ja vaikeuksista — ja kaiken aikaa Jumala koettaa saada meitä tekemään velvollisuutemme huomaamattomina. Kukaan meistä ei tahtoisi olla hengellisesti syrjäytetty, jos vain voisimme sitä auttaa. Me voimme suorittaa velvollisuutemme silloin, kun Jumala on sulkenut taivaan. Muutamat meistä tahtoisivat olla alati loistavia pyhimyksiä, kultaisine sädekehineen, muiden innoituksen ehtymättöminä lähteinä, ja että kaikki Jumalan pyhät olisivat lakkaamatta tekemisissä meidän kanssamme. Me olemme täällä miehiä ja naisia (emme puolittain jo siivekkäitä enkeleitä) tehdäksemme tämän maailman työtä, ja tehdäksemme sitä määrättömästi suuremmalla voimateholla, niin että voimme kestää maailman myrskyt, koska olemme syntyneet ylhäältä.
Jos me koetamme saada takaisin innoituksen harvinaisia hetkiämme, on se merkki siitä, ettei se ole Jumala, jota me ikävöimme. Me teemme noista hetkistä, jolloin Jumala tuli ja puhui meille, onnenlehden, amuletin itsellemme, ja me pyydämme itsepintaisesti, että Hänen pitää antaa ne uudelleen; kun sitä vastoin se, mitä Jumala tahtoo meidän tekevän, on vaeltaminen uskossa. Kuinka monet meistä lieneemmekään, niin sanoaksemme, vetäytyneet tienpuoleen ja sanoneet: »Nyt en voi tehdä enää mitään, ennen kuin Jumala ilmestyy minulle.» Hän ei sitä koskaan tee, ja ilman mitään innoitusta, ilman mitään hillitsemistä Jumalan kosketusta, meidän on noustava. Jumala antaa meille innoituksen kosketuksia vain silloin, kun Hän huomaa, ettemme ole vaarassa joutua niiden kautta harhaan. Emme saa asettaa innoituksen hetkiä elämämme normaaliohjeeksi, varsinaisen ohjeemme on velvollisuutemme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti