USKO.
»Ilman uskoa on mahdoton olla otollinen (Jumalalle).» Hbr. 11: 6.
Usko, vastakohtana terveelle järjelle, on fanatismia, kiihkomielisyyttä, ja terve järki, vastakohtana uskolle, on rationalismia, järkeisoppia. Uskonelämä vie nämä kaksi oikeaan suhteeseen keskenään. Terve järki ei ole uskoa, eikä usko tervettä järkeä; ne ovat suhteissa luonnolliseen ja hengelliseen; virikkeisiin ja innoitukseen. Mikään siitä, mitä Jeesus Kristus puhui, ei ollut tavallista tietoutta, vaan ilmestystietoutta, ja se ulottuu kauas järjen rantojen taa. Uskoa on koeteltava, ennen kuin sen todellisuus on täysipitoista. »Me tiedämme, että kaikki yhdessä vaikuttaa meidän parhaaksemme», silloin ei ole väliä, mitä tapahtuu. Jumalan kaitselmuksen kullantekotaito muuttaa ihanteena olevan uskon täysipainoiseksi todellisuudeksi. Usko toimii aina henkilökohtaisella suunnalla, sillä Jumalan koko tarkoitus on saada ihanteena oleva usko todelliseksi Hänen lapsissaan.
Jokaiseen käytännöllisen elämämme yksityiskohtaan antaa Jumala tosi ilmoituksen, joten me voimme tutkia käytännöllisessä elämässä, millaiseksi me Jumalan uskomme. Usko on tavattoman väkevä alkuperuste, joka aina asettaa Jeesuksen Kristuksen ensimmäiseksi — »Herra, sinä olet sanonut niin ja niin (esim. Mt. 6: 33), se näyttää hullulta, mutta minä aion uskaltaa Sinun sanasi varaan.» Aivouskon muuttuminen henkilökohtaiseksi omistukseksi vaatii aina taistelua, eikä vain toisinaan. Jumala vie meidät vastaaviin tilanteisiin siinä tarkoituksessa, että Hän saisi kasvattaa uskoamme, koska uskon luonne on sellainen, että se tahtoo saada tavoitteensa todelliseksi. Jumala on pelkkä käsite siihen asti, että opimme tuntemaan Jeesuksen, meillä ei voi olla uskoa Häneen; mutta kun kuulemme Jeesuksen sanovan: »Joka on nähnyt minut, se on nähnyt Isän», on meillä jotakin, joka on todellista, ja usko on rajaton.

Ei kommentteja:
Lähetä kommentti