AINA USKOLLINEN JUMALA.
Mihin suuntaan minun ajatukseni kulkevat? Kääntyvätkö ne siihen, mitä Jumala sanoo, vai siihen, mitä minä pelkään? Olenko minä oppinut sanomaan, ei sitä, mitä Jumala sanoo, vaan sanomaan jotakin sen jälkeen, kun olen kuullut, mitä Hän sanoo? »Hän itse on sanonut: 'En minä sinua hylkää enkä sinua jätä'; niin että me turvallisin mielin sanomme: 'Herra on minun auttajani, en minä pelkää; mitä voi ihminen minulle tehdä?'»
»En minä sinua hylkää» — ei minkään minun vikani, syntini, ei itsekkyyteni, ei vastahakoisuuteni eikä itsepäisyyteni tähden. Olenko minä todella antanut Jumalan sanoa minulle, ettei Hän koskaan hylkää minua? Jos olen kuunnellut tätä Jumalan »näin Hän sanoo», niin saakoon Hän sanoa sen uudestaan.
»Enkä sinua jätä.» Toisinaan se ei ole varsinainen vaikeus, joka panee minut ajattelemaan, että Jumala on hyljännyt minut, vaan harmaa arkipäiväisyys. Ei ole Vaikeuksien Vuorta kiivettävänä, ei ilmoitettua näkyä, ei mitään ihastuttavaa tai kaunista, vaan tuota jokapäiväistä arkisuutta vain päivästä päivään — voinko näissäkin oloissa kuulla Jumalan lupauksen Sanan?
Meillä on sellainen käsitys, että Jumala on tekevä jotakin poikkeuksellista, että Hän vähitellen valmistaa ja soveltaa meitä jotakin erinomaista varten, mutta kun pääsemme eteenpäin armossa, niin me huomaamme, että Jumala kirkastaa itsensä juuri näissä nykyoloissa, tämän minuutin aikana. Jos meillä on Jumalan lupauksen sana tukenamme, niin silloin saamme mitä ihmeellisintä voimaa, ja me opimme veisaamaan kiitosta tavallisina päivinä ja arkisissa oloissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti